Ostin väljät 90-luvun malliset farkut. Vielä kaupassa olin myyjän suitsutusten siivittämänä varma ostoksestani, mutta kotona itsetuntoni alkoi hoippua. Peilailin takamustani peilistä ja pohdin, näyttääkö peppuni mummopyllyltä. Tajusin, että tässä on kyse juuri siitä, miksi vanhat ihmiset eivät usein lähde uusiin trendeihin mukaan: on työlästä opetella näkemään itsensä uudenmallisissa vaatteissa.
Vaihdan toiseen aiheeseen lennosta. En lupaa, että olisin päässyt kesällä erityisen suuriin mittasuhteisiin kasvaneesta kriisistäni yli. Kuitenkin jo uskallan todeta, että alkaa helpottaa. Ainahan tuska voi palata ja varmasti se jonkun aivan toisen asian tiimoilta syntyykin myöhemmin uudelleen. Mutta minua ei enää niin kauheasti harmita se, ettei minulla ole lasta. Eikä ehkä ikinä tule olemaan. Olen vihdoin alkanut uskoa siihen, mitä olen yrittänyt itselleni hokea: elämäni on tosi hyvää näin. En ole mitenkään vaillinainen. Lähes jokainen ihminen kokee jossain vaiheessa elämäänsä sen, että jokin merkittävämpi haave jää toteutumatta. Se ei vähennä kenenkään elämän arvoa.
Juttelin äitini kanssa jokin aika sitten puhelimessa, kysyin häneltä: ”äiti mitä jos mä en saa ikinä lasta?”. Äiti vastasi: ”Ainakin töissä mun työkaverit joilla ei oo lasta näyttää elävän hyvää elämää. Ne matkustelee paljon ja niillä on paljon kavereita ja harrastuksia. Ja ne on tietty parempia työntekijöitä.” Äidin sanoista tuli hyvä mieli. Olen onnekas, kun sukulaiseni eivät kieli pitkällä odota lisääntymistäni.
Kävin kesällä kovan henkisen grillin läpi. Kaiken joutenolon johdosta minulla oli aikaa todella ajatella sitä, että ehkä en ihan oikeasti tule saamaan kaikkea, mitä elämältä olen toivonut. Jopa sellaisia asioita, joita olen pitänyt oman onneni edellytyksenä. Olen hyvin etuoikeutettu, kun en koskaan ennen ole joutunut tätä asiaa näin todellisella tasolla ajattelemaan.
Aion nyt toistaiseksi unohtaa koko raskauden yrittämisen. Lopetin raskautta yrittäville suositellut vitamiinilisät, joita söin. Ne olivat joka aamu ikävä muistutus. Päätin, että en hakeudu alle 30-vuotiaana IVF-hoitoihin. Jos vielä reilun vuoden päästä olen samassa tilanteessa, sitten voin mahdollisesti laittaa tähän paljon voimavaroja. Nyt toistaiseksi aion iloita uudesta työstäni, ystävistäni, terveestä kehostani, puolisostani, perheestäni ja harrastuksistani. Opetella pukemaan mummopyllyfarkkuja. Ja ennen kaikkea aion lopettaa tämän maailman rymyämisen lellityn lapsen asenteella, kuin minulla olisi jokin synnyinoikeus saada joka ikinen himoitsemani asia.
Ajatuksia riittämättömyydestä 