Kova itseään kohtaan

Olen yrittänyt ja toivonut raskautta nyt lähes kaksi vuotta. Se tarkoittaa 22 kertaa koettua pettymystä. Pettymykset veivät lopulta viime kesänä minusta voiton. Päätin etten enää yritä, en halua enkä toivo mitään. Päätin kovettaa sydämeni, en enää kestänyt joka kuussa kohdannutta murhetta.

Paasasin terapeutilleni siitä, että toiveen kitkeminen sisimmästäni on vaikeaa. En enää siedä lisääntymislääketieteen vastaanotoilla ravaamista, mutta ei asian unohtaminenkaan kovin helppoa ole. Vauhkosin hänelle miten vihainen olen itselleni sitä, miten elän haluten kaiken, vaikka pitäisi osata tyytyä siihen mitä on saanut. Terapeuttini sanoi, ettei tämän tason kriisin hyväksyntää voi jouduttaa. Hän sanoo usein, ”tässä vaiheessa jo se on paljon, että hyväksyy sen, että ei hyväksy.” 

Päätin kesällä keskittää tarmoni työhön. Minulla on uusi, kiva ja haastava työ. Strategia on ollut aivan toimiva, kunnes viime viikolla töissä kävi ikävä sattumus. Se saatiin ratkottua, mutta olen ollut itselleni siitä silmittömän vihainen. Kaikki ihmiset ympärilläni ovat sanoneet, että sellaista sattuu ja että noin voisi käydä kenelle vain. Tällä viikolla tajusin syyn ammatilliselle itseruoskinnalleni. Koska raskaustoiveet eivät ole toteutuneet, haluaisin olla täydellinen töissä. Olisi ihanaa, että olisi elämänalue, jossa olisi hiton hyvä. Raskaustoiveisiin käytetty emotionaalinen paine ei siis ollut hävinnyt, se oli vain vaihtanut kohdetta. Taitava terapeuttini oli siis oikeassa, kuten aina. Kriisin hyväksyntää ei voi jouduttaa, omia aivojaan ei voi hämätä. 

Tässä kuussa minulla oli vahva olo, päätin tehdä paluun klinikalle. Istuin aulassa muiden inseminaatiota odottavien naisten kanssa, kaikki kutsuttiin yksitellen huoneisiin. Lopulta aulassa olin enää minä, aikani oli 40 minuuttia myöhässä. Tuska alkoi nousemaan kurkkuun ja kyynelet valumaan. Minut tuntevat tietävät, etten tosiaan ole mikään julki-itkijä. Toimenpide sattui, itkin lisää vaikka normaalisti en itke kivusta. ”Anteeksi, täällä käyminen tuntuu vain niin rankalta”, sopersin empaattisen oloiselle lääkärille. ”Pitää vain jaksaa toivoa”, hän vastasi. Lähdin suorastaan huutoitkien vastaanotolta kiireellä töihin. 

Vaikka toimenpidepäivä oli dramaattinen, sisälläni on herännyt pieni toivonkipinä. En tiedä, mitä tekisin sille. Pitäisikö minun nitistää se? Vai vaalia? Käperryn aamupäivän auringon kimmellyksessä peiton alle ja hetken vain olen.

Paremmalla puolen

Ostin väljät 90-luvun malliset farkut. Vielä kaupassa olin myyjän suitsutusten siivittämänä varma ostoksestani, mutta kotona itsetuntoni alkoi hoippua. Peilailin takamustani peilistä ja pohdin, näyttääkö peppuni mummopyllyltä. Tajusin, että tässä on kyse juuri siitä, miksi vanhat ihmiset eivät usein lähde uusiin trendeihin mukaan: on työlästä opetella näkemään itsensä uudenmallisissa vaatteissa. 

Vaihdan toiseen aiheeseen lennosta. En lupaa, että olisin päässyt kesällä erityisen suuriin mittasuhteisiin kasvaneesta kriisistäni yli. Kuitenkin jo uskallan todeta, että alkaa helpottaa. Ainahan tuska voi palata ja varmasti se jonkun aivan toisen asian tiimoilta syntyykin myöhemmin uudelleen. Mutta minua ei enää niin kauheasti harmita se, ettei minulla ole lasta. Eikä ehkä ikinä tule olemaan. Olen vihdoin alkanut uskoa siihen, mitä olen yrittänyt itselleni hokea: elämäni on tosi hyvää näin. En ole mitenkään vaillinainen. Lähes jokainen ihminen kokee jossain vaiheessa elämäänsä sen, että jokin merkittävämpi haave jää toteutumatta. Se ei vähennä kenenkään elämän arvoa.

Juttelin äitini kanssa jokin aika sitten puhelimessa, kysyin häneltä: ”äiti mitä jos mä en saa ikinä lasta?”. Äiti vastasi: ”Ainakin töissä mun työkaverit joilla ei oo lasta näyttää elävän hyvää elämää. Ne matkustelee paljon ja niillä on paljon kavereita ja harrastuksia. Ja ne on tietty parempia työntekijöitä.” Äidin sanoista tuli hyvä mieli. Olen onnekas, kun sukulaiseni eivät kieli pitkällä odota lisääntymistäni. 

Kävin kesällä kovan henkisen grillin läpi. Kaiken joutenolon johdosta minulla oli aikaa todella ajatella sitä, että ehkä en ihan oikeasti tule saamaan kaikkea, mitä elämältä olen toivonut. Jopa sellaisia asioita, joita olen pitänyt oman onneni edellytyksenä. Olen hyvin etuoikeutettu, kun en koskaan ennen ole joutunut tätä asiaa näin todellisella tasolla ajattelemaan. 

Aion nyt toistaiseksi unohtaa koko raskauden yrittämisen. Lopetin raskautta yrittäville suositellut vitamiinilisät, joita söin. Ne olivat joka aamu ikävä muistutus. Päätin, että en hakeudu alle 30-vuotiaana IVF-hoitoihin. Jos vielä reilun vuoden päästä olen samassa tilanteessa, sitten voin mahdollisesti laittaa tähän paljon voimavaroja. Nyt toistaiseksi aion iloita uudesta työstäni, ystävistäni, terveestä kehostani, puolisostani, perheestäni ja harrastuksistani. Opetella pukemaan mummopyllyfarkkuja. Ja ennen kaikkea aion lopettaa tämän maailman rymyämisen lellityn lapsen asenteella, kuin minulla olisi jokin synnyinoikeus saada joka ikinen himoitsemani asia.

Toksinen feminiinisyys?

Puolisoni muisteli eilen yliopistoaikojensa tiettyä opiskelijaporukkaa, jonka tunnelma oli toksisen maskuliinisuuden värittämää. Hänen ystävänsä oli käynyt tuon porukan juhlissa tovi sitten. Puolisoani huvitti, sillä ystävän selonteon mukaan nuo tietyt elementit eivät olleet muuttuneet mihinkään, vaikka kaikki ovat valmistuneet jo vuosia sitten. Miesvaltaisessa yliopistossa muodostunut kaveriporukka kuulema viestii toisilleen siten, että kaikkien on todisteltava voittajan eetoksella, miten hyvin heillä sujuu työelämässä. Haavoittuvuutta ei näytetä ja jokaisesta varomattomasti sanotusta lauseesta seuraa piikikäs vitsi takaisin. Kamalaa! nauroin. Niinpä, puolisoni vastasi ja kysyi: onko naisilla jotain vastaavaa?

Joku toinen saattaa pitää eri ilmiöitä ikävinä kuin minä, mutta kerron mikä oli minun vastaukseni. Mielestäni omassa viitekehyksessäni, eli yliopistossa opiskelleet kaupunkilaisnaiset, loputtomiin näyttäytyvä ilmiö on naisten syvä itseviha, joka ilmenee itsen kontrollointina ja kurituksena. 

Minua ei oikeastaan häiritse niiden tuntemieni naisten tapa puhua, jotka näyttävät täysin avoimesti sen, mitä ajattelevat: jotkut ystäväni eivät esitä pyrkivänsä sivistämään itseään ja ovat hyvin rehellisiä siitä, miten itseisarvoisen tärkeää oma ulkonäkö on heille. Minusta se on melkoisen aitoa, vaikkakaan ulkonäöstä obsessoiminen ei todennäköisesti pitkällä tähtäimellä tuo onnea. Minua sen sijaan kiusaa se, miten korkeakoulun käyneet naiset tietävät, että itseään ei saisi vihata, sillä itseviha on kapitalistisen ja misogyynisen järjestelmän syytä, mutta koska he eivät voi olla vihaamatta, on tunne peitettävä.

Haluan tehdä selväksi, että minäkin ehdottomasti ajattelen naisten sisäistetyn itsevihan kumpuavan patriarkaalisesta yhteiskuntajärjestyksestä. Miten peitelty itseviha sitten ilmenee? Tiukkana painon, tyylin ja ulkonäön kontrollointina. Haluna olla paras joka elämän osa-alueella. Armottomuutena omaa vaillinaisuutta kohtaan. Tajusin vasta vähän aikaa sitten, miten valehtelematta jokainen tuntemani nainen vihaa kehoaan. Minua oksettaa se, sillä kaikilla tuntemillani naisilla on hyvät, kauniit ja terveet kehot. Mielestäni erityisen paha on, jos näistä tunteista ei puhuta avoimesti. Uskon siihen, että vain rehellisyyden ja puheen kautta voi tapahtua muutosta.

Haluan myös korostaa, etten missään nimessä ole tämän kaiken yläpuolella, päinvastoin. Aloin käymään alun perin terapiassa siksi, että vaatimukseni itseäni kohtaan olivat niin kovia. En tuolloin tehnyt mitään tekemisen ilosta, vaan syvästä riittämättömyyden tunteesta. Terapeuttini (jolle palasin, koska minun on ollut vaikeaa käsitellä lapsettomuuteen liittyviä tunteita) usein sanoo tilitysteni päätteeksi: ”Sulla on niin kovat arvot itseäsi kohtaan”.

Olen ottanut suurimmaksi tavoitteekseni oppia elämään elämäni armollisena, sillä armottomuus on mielestäni synonyymi elämän ilon kuolemalle. Lähemmäs tätä tavoitetta päästäkseni olen tehnyt aktiivisia valintoja arkeeni. En juurikaan selaa sosiaalista mediaa, en ainakaan mitään mallien Instagram-tilejä. En halua viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka helposti omalla esimerkillään voisivat vetää minut takaisin jatkuvaan kilpailuun. En halua viettää aikaa ihmisten kanssa, joiden tapaamisen jälkeen olen ahdistunut siitä, miten minunkin pitäisi pitää kovempi kuri syömisestäni ja liikkumisestani, ja katsoa vähemmän tv-sarjoja.

Sen sijaan haluan kiittää koko sydämestäni niitä ystäviäni, jotka ovat opettaneet minulle, ettei elämä ole niin haudanvakavaa. Ystäviäni, jotka katsovat tyhjänpäiväisiä tv-sarjoja ja tietävät, mikä dippi sopii mihinkin sipsiin. Ystäviäni, jotka tekevät mitä mielivät eivätkä turhaan stressaa siitä, onko se paras liike uran kannalta. Ystäviäni, jotka uskaltavat näyttää rakkautensa ja surunsa. Minulla on teiltä vielä paljon opittavaa.

Haluan lopettaa tämän kirjoituksen yhteen suurimmista viisauksista, jonka terapeuttini on sanonut minulle. Eräällä tapaamisella sanoin hänelle:
”En kestä, että ihmisen elämä on sitä, että siinä vaiheessa kun oma mieli alkaa olla kunnossa niin keho alkaakin jo hylkäämään. Koskaan ei pääse olemaan paras mahdollinen. Miten sä kestät sitä?”

Johon terapeuttini vastasi:
”Se ei tunnu missään.”

Joutilas, lapseton

Viime viikot olen työntänyt lapsettomuuteen liittyvät ajatukset taka-alalle ja pitänyt itseni menossa. Sitä uhmaten, että mitä pidempään nuo tunteet ovat painettuina pinnan alle, sitä ikävämpiä ne ovat lopulta nostaa esiin. Enenevästi huomiota vaativasta kolotuksesta tietää, ettei enää kauaa voi pakoilla ajatuksiaan aurinkovoiteeseen ja pehmiksiin.

Tauot kirjoittamisessa ja etenkin ajattelussa saavat pään tukkoiseksi. Mielessäni on monta aihetta, mutta aloitan yhdestä niistä.

Lause ”kuvittelin elämäni menevän näin ja nyt suren, kun niin ei käynytkään”, kuulostaa hirveän etuoikeutetun ihmisen puheelta. Tiedän, että maailma on täynnä minun tilannettani kamalampia kohtaloita, mutta siitäkin huolimatta suru tuntuu aidolta. Koska minulla ei ole lasta, minulla on helvetisti vapaa-aikaa. Toki tunnetta vääristää ennestään kesälomalla oleminen. Joka tapauksessa, minulla on hirveän paljon vapaa-aikaa. Teen pienen askareen hoitamisesta aktiviteetin koko päiväksi. Laittaudun viimeisen päälle mennäkseni kirjastoon palauttamaan kirjan. Perillä selailen verkkaisesti hyllyjä vailla aiettakaan lainata mitään. Istahdan kirjaston pöydän ääreen selailemaan jotakin teosta ja nautin siitä, millainen näky olen: huoliteltu nuori nainen kirjastossa, joutilaana älykkäitä teoksia selaillen. Kuin elokuvasta.

Mutta minun elämäni ei ole elokuva. Saavun retkeltäni kotiin, kello on vasta 12:40. Tuntuu hölmöltä istua kotona juuri tehdyssä meikissä. Itseni viihdyttämisestä on tullut todellista työtä. Kuin lapsuuden kesäpäivinä. Pitäisikö laittaa ystävälle viestiä? Ei jaksa. Entä lähtisinkö rannalle tai puistoon? Ei huvita. Jäisinkö kotiin uppoutumaan yhteen lukuisista harrastuksistani? Ei tee mieli. Luovutanko vain ja aloitan Netflix-maratonin? Ei, se tuntuisi liian säälittävältä.

Tämä valitus on hirveää, sillä mikään ei tässä maailmassa ole niin ylellistä kuin vapaa-aika, johon on varaa. Kuitenkin tosiasia on, että olin kuvitellut olevani tässä vaiheessa elämääni kiireinen äitiydessä. Moni ei tahdo lapsia juuri vanhemmuuden vaatiman elämänmuutoksen vuoksi, mutta minä ihan totta olisin halunnut sitä.

Sen sijaan opiskelen hepreaa. Käyn bileissä. Makaan rannalla. Vierailen museoissa. Kyllä minä tekemistä keksin, älkää huoliko. Kaksikymppisyyden alkupuoli oli äärimmäisen nautinnollista aikaa sillä ajattelin aina, että se päättyy aikanaan. Nyt tämä ei näytäkään loppuvan, huolettomuus ja ”omaan itseen keskittyminen” ovat muuttuneet Päiväni murmelina -tyyppiseksi limboksi. Elämänvaihe, josta ei pääse pois. Tiedostan tämän hieman erikoiseksi tunteeksi sillä tiedän, miten kovasti moni arvostaa sitä, että voi elää vain itseään varten.

Tietenkin voisin upottaa itseni hyväntekeväisyyteen ja tehdä siten itsestäni muille tarpeellisemman. Mutta se tässä biologisessa halussa lisääntyä onkin karmivaa: mikään muu toiminta ei, ainakaan tällä epätoivon hetkellä, tunnu voivan täyttää sen synnyttämää aukkoa.

Hedelmällisyydestä

Still Life with Basket of Fruit
Balthasar van der Ast, 1622

Olen menossa huomenna elämäni ensimmäiseen inseminaatioon. Tätä ennen olen lääkityksen avulla saattanut aikaan elinvoimaisemman ovulaation, kuin mihin kehoni omin voimin pystyisi. Inseminaatio tarkoittaa sitä, että menen lääkäriin, jossa kohtuontelooni ruiskutetaan spermaa, jonka pitäisi olla erityisen hedelmälliseksi käsiteltyä. Valitsemani adjektiivi särähti korvaan ja tajusin, ettei miesten lisääntymiskyvyn kohdalla koskaan puhuta hedelmällisyydestä. Sanalla ilmaistaan vain naisten kykyä tuottaa jälkikasvua. Inseminaatio pyritään tekemään kuukautiskierron kaikista hedelmällisimpänä päivänä, varsinaisen ovulaation aikaan. Tätä varten olen joka aamu testaillut ovulaatiota, ja tänä aamuna positiivisen tuloksen saatuani raportoin hoitotaholleni saadakseni ajan seuraavalle päivälle. 

En usko, että ketkään ovat niin tietoisia omasta kehostaan kuin lapsettomuushoidoissa ravaavat. Siinä on tietenkin myös sellaisia puolia, jotka saavat tuntemaan itseni säälittäväksi, kuten kuviteltuja raskausoireita. En tiedä miten tervettä on elää omaa kehoaan jatkuvasti tunnustellen, mutta ihan mielenkiintoinen tämä muutos asennoitumisessani kehooni on ollut. On kuin kehoni olisi ottanut auringon paikan ja kaikki taivaankappaleet kiertäisivät kehää sen ympärillä. Olen juuri tällä kirjoitushetkellä hedelmällisimmilläni. Tieto tuntuu seksikkäältä. Puin juoksulenkille ylleni pienimmät shortsini ja pienimmän toppini. Juostessa mietin, tässä menee erityisen hedelmällinen yksilö. Suorastaan närkästyin siitä, ettei jokainen ohikulkija kääntynyt katsomaan minua. Vähän väliä hipelöin ohuen kankaan läpi tuntuvia vatsalihaksiani ja jokaisen heijastavan ikkunan ohi kiitäessäni ihailin kaunista vartaloani. 

Nyt istun kotona, yhä erityisen hedelmällisenä. Tuntuu, että pitäisi tehdä jotain erityistä, mutta tässä vain tapan aikaa ja odottelen huomista. Kuvittelen, että tältä entisajan prinsessoista tuntui, kun he odottivat seuraavana päivänä koittavia häitään, olettaen että edes osa heistä oli niistä innoissaan. On oikeastaan aika hienoa, että minusta tuntuu näin kukkealta. Epäonnistuneiden lisääntymisyritysten jäljiltä on hyvin helppoa tuntea itsensä mahoksi ja epäkelvoksi. Joka kuussa toistuva tunnesykli oksettaa minuakin välillä: pettymys kuukautisten alkaessa, päätös unohtaa koko asia, kierron puolivälissä heräävä toivo, kuukautisia edeltävä piinallinen jännitysnäytelmä, joka kuitenkin aina päättyy pettymykseen. Vaikka tunnen tuon kehän jo täysin ulkoa, en pysty olemaan tunteille immuuni.

Olen päättänyt ajatella niin, että on naurettavaa keskittyä yhteen epäonniseen elämän osa-alueeseen, kun minulla menee muuten niin hyvin. On jopa hieman kusipäistä velloa vain tässä yhdessä (vaikkakin elämää hyvin paljon määrittävässä) asiassa, kun olen muuten ollut niin onnekas. Olen teini-ikäisestä lähtien pitänyt itsestään selvänä sitä, että hankin lapsia. Niinpä olen myös alkanut mielikuvaharjoittelemaan lapsettomaksi jäävää loppuelämää. Tämä on monesta varmasti ennenaikaista, mutta minua etukäteinen asennoituminen lohduttaa. Vaikka lapsettomuus ei olisikaan seurausta omasta valinnastani uskon, että voin silti ottaa sen haltuun ja elää täyttä elämää. Näin aikuismainen asenne vaatii tietenkin jatkuvaa harjoitusta enkä siinä aina onnistu. Välillä tihkun kateutta ja kiukkua siitä, miten minä todella ansaitsisin lisääntyä. Mutta onneksi tiedän, että sydämeeni mahtuu enemmän kiitollisuutta kuin katkeruutta.

Produktiiviset huvit

Eräs ystäväni imarteli minua tässä yksi päivä sanomalla ihailevansa aikaansaavuuttani. Vastasin, että muuhun perheeseeni verraten olen varsinainen hedonistinen lekottelija. Perheessäni tehdään töitä kuin itsensä pirun ajamina. Olen toki ylpeä perheeni aktiivisesta otteesta elämään, mutta toisinaan työteliäisyys yltää koomisiin ulottuvuuksiin. Annan esimerkin viime viikonlopulta.

Olemme viime ajat rakentaneet viikonloppuisin varastoa mökillemme. Olen hyvin vaikuttunut siitä, että isäni on osannut suunnitella kyseisen rakennuksen sekä siitä, että osaamme keskenämme toteuttaa sen. Toissa viikonloppuna myrskysi, joten jouduimme pitämään taukoja työskentelystä. Isäni ja setäni kärsivät suuresti näistä keskeytyksistä, he vaeltelivat pienessä mökissä levottomina kuin liian pieneen häkkiin teljetyt eläimet ja hengittivät raskaasti, kyvyttöminä liittymään ajankuluksi aloittamaamme korttipeliin. Heistä huokuva rauhattomuus oli niin käsinkosketeltavaa, että se viihteellisyydellään suorastaan riehaannutti meitä nuorempia perheenjäseniä. 

Viime viikonloppuna meitä taas hellittiin pilvettömillä, polttavan helteisillä päivillä. Töitä tehtiin heräämisestä nukkumaanmenoon. Vaikka pidän kovasti nikkaroinnista, olisi minulle ja puolisolleni riittänyt vähempikin; esimerkiksi kuuden tunnin työpäivillä olisimme projektin edistymisen ohella vielä ehtineet syödä yhdessä iltapalaa ja lätkiä korttia. Lopulta kaksi päivää auringon paahteessa rehkittyämme, juodessamme nopeaa kahvikupillista äitini ja siskoni kanssa, puolisoni uskaltautui toteamaan: ”Nämä työpäivät ovat liian rankkoja.” 

Mikä rohkeus! Tuollaista ei meillä koskaan sanota, reippaus ja työteliäisyys ovat perheemme ykkösarvoja. Isäni on ajojuhta jota ei voi pysäyttää, hän vetää perheemme airuetta perässään. Toki isäni kunniaksi on sanottava, ettei hän pakota muita yltämään omaan tahtiinsa. Yksinkertaisesti hänen ollessaan jo 60-vuotias tuntuisi kerta kaikkiaan sopimattomalta, ettemme me nuoret muka kykenisi samaan. 

Mutta rankkoja ne päivät tosissaan olivat! Isäni ja setänikin olivat ilmeisen poikki, mutta jatkoivat kuin riivattuina, läkähtyneinä ja iho kärventyneenä. Seurasimme kauhulla, kun isäni toikkaroi keskeneräisen varaston katolla pyörtymispisteessä. Sanoinko jo, että rakennustyömme on vapaa-ajan projekti, jonka valmistumisella ei ole mitään kiirettä? 

Miten kaikki sitten jaksavat rehkiä? Isäni ja hänen veljensä ovat kuin lastenanimaation Pat & Mat, joiden into kumpuaa kilpailusta siitä, kumman ideat ja tekniikat ovat toimivampia. Siskoni ihailee molempia ja lähtee protestanttiseen kilpajuoksuun mukaan. Puolisoni kommentoitua työpäivien raskautta siskoni palasi sorvin ääreen todistamaan tahdin olevan juuri oikea. Hän raatoi viimeiseen hetkeen saakka ja kuittaili meille kahdelle, jotka olimme jo alkaneet tekemään loppusiivousta, ettemme olleet tarpeeksi ”produktiivisia”. Meidän oli määrä ajaa kolmistaan kotiin ja aistiessaan lähtöhalumme siskoni viivytteli tarkoituksellisesti tarttuen jokaiseen mahdolliseen tehtävään. Lopulta kello 20:30 räjähdin: 
”Jumalauta me ollaan odotettu sua vaikka kuinka! Nyt lähdetään!” johon siskoni vastasi:
”Miksette te sitten tehneet näitä vikoja askareita jos te ootte vaan odottaneet?” johon minä karjuin takaisin:
”Me ollaan tehty koko ajan hommia! Nämä päivät on liian rankkoja!!” ja marssin autoon hyvästelemättä ketään. Emme vaihtaneet ajomatkan aikana sanaakaan. Mietin, miksi minun täytyy aina ottaa ilonpilaajan rooli tässä perheessä.

Kotona olin yhä harmissani, jälleen perheemme laatuaika päättyi minun raivonpurkaukseen. Kuitenkin halusin vielä yrittää ja viestitin perhechattiimme, kuinka todella pidän projektistamme, mutta toivon, että jatkossa tekisimme hieman lyhyempiä työpäiviä. Kaikeksi yllätyksekseni isäni vastasi:
”Olihan tuo työpäivä aikamoinen. Ei ehkä enää järkevässä kokoluokassa. Eiköhän jatkossa pärjätä lyhyemmillä työpäivillä.”
Painan tämän harvinaisen hetken sydämeeni ja iloitsen. 

Pako tähtiin

Nykyinen työsuhteeni päättyy aivan pian. Tulen ikävöimään ihanaa nykyistä työpaikkaani, mutta siitä huolimatta maistan jo vapauden ja tunnen paahtavaa jännitystä tulevasta. Työpäivien jälkeen en malta olla läsnä omassa elämässäni, odotus on liian suurta. Pidän viisituntisia YouTube-maratoneja keskellä kirkasta päivää. Tällä hetkellä katson videoita drag queeneista, esteettisyyden ja huumorin ohella pidän siitä, ettei drag-maailma muistuta lainkaan omasta maailmastani.

Suurin rakkauteni kohde ovat kuitenkin poptähdet. Etenkin pettymysten hetkellä viimeisen päälle huolletut, tavallisista lähtökohdista elämänsä aloittaneet supertähdet tuntuvat yhtä suojaavilta, kuin ympärille tiukasti paketoitu peitto. Parantelen surumielisyyttä katsomalla sängystä käsin tuntikaupalla haastatteluja, musiikkivideoita ja esiintymistaltiointeja. En avaa puhelintani enkä katso yhtäkään päivitystä siitä, mitä elämän iloja oikeat tuntemani ihmiset kohtaavat. Rakastan sitä, että Cher on ensimmäinen nainen jonka napa on näkynyt TV:ssä ja sitä, että Cardi B:llä on loputon määrä peruukkeja. Olen raivoissani katsoessani haastatteluja, joissa toimittajat höykyttävät nuorta Britneytä ennen tämän henkisen voinnin romahdusta. Pohdin, miten aliarvostettu Madonnan Erotica-kausi on.

Aiemmin mietin, olenko jotenkin yksinkertainen, kun suosikkiartistini ovat kaupallistakin kaupallisempia ja koen useammin henkisen nostatuksen tunteita Nicki Minajin kuin venäläisen klassikkokirjallisuuden äärellä. Rakkauteni popmusiikkiin alkoi jo lapsena, mutta teininä yritin irtautua siitä, koska halusin vaikuttaa älykkäältä. Iän karttuminen on niin mahtavaa, tuollaisille asioille ei varaa enää ajatustakaan. On täysi selviö, että olen säkenöivän nokkela, vaikka olenkin varannut merkittävän lohkon aivokapasiteetistani Rihannalle.

Tässä muutama suosikkikuvani. Toivottavasti ne tuottavat jollekin toisellekin iloa!

Madonna Bedtime Stories -kaudella vuonna 1995.

Britneyn legendaarinen vuoden 2000 MTV Awards -esitys. Katso YouTubesta, jos et vielä ole!

Lady Gaga vuoden 2019 Met Galassa. Moni fiilistelee Gagan teatraalisia asuja, mutta yksi omista suosikkiasioistani on se, että klassinen Lady Gaga -look on rintaliivit, alushousut ja sukkahousut. Siis että jonkun perinteinen esiintymisasu on pikkarit, rintsikat ja sukkikset! Olin Lady Gaga-bileissä viime syksynä ja se sai hymyn huulilleni, että moni oli tullut baariin juuri tällaisessa asussa.

Cher Met Galassa vuonna 1974. Cher on maailman viehättävin ihminen. Jos et ole koskaan katsonut pätkiä Cher Show:sta, you are in for a treat!

Nicki yksissä ensimmäisistä isommista musiikkivideokuvauksistaan vuonna 2009. Kymmenen vuoden takaiset asiat tuntuvat tällä hetkellä niin mauttomilta, että ei voi kuin fiilistellä. Muistelen lämmöllä tätä Nickin kitsch-aikakautta, se tuntuu nyt niin kaukaiselta.

Röyhkeä ja riemukas

Olen herännyt levottomana ja haluavana kevätaurinkoon. Haaveilen tulevasta, kaipaan menestystä ja kunniaa. Tänä keväänä onnistuin saamaan sellaisen työpaikan, josta olen haaveillut vuosia. Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan. Toisinaan olen kauhuissani tajutessani, etten osaa vielä tulevaa ammatinkuvaani ja pelkään, etten tule pärjäämään. Mutta tuon tunteen kanssa vuorottelee häpeilemätön voitonriemu, ja se valtaa jatkuvasti elintilaa epävarmuudelta.

Tuntuu, että joka suunnasta tunkee nyt viestiä siitä, miten poikkeustilan vuoksi pitää olla armollinen itselleen, tehdä minimi ja olla ylpeä siitä, että jaksoi kävellä lähikauppaan hakemaan sipsipussin. Toki sympatiani ovat heidän puolella, jotka näiden tunteiden kanssa kamppailevat. Kevät on kuitenkin aina ollut itselleni hyvin riemukasta aikaa, enkä aio antaa minkään estää tällä huumaavalla hybriksellä ratsastamista. 

Olen päättänyt kääntää katseeni kohti onnistumisiani ja iloita niistä. Sillä voisin minä suruunkin keskittyä: kaikki lapsettomuushoidot on keskeytetty poikkeustilan takia. Jos joku haluaa tietää, miltä puolitoista vuotta kestänyt lapsettomuus tuntuu: ihan vitun paskalta. Kirjoitan siitä joskus toiste. Monella tapaa olen kovettanut itseäni, en jaksa enää olla jatkuvasti sydän syrjällään. En osaa sanoa, mitä se tarkoittaa, mutta tiedän leikanneeni pehmeimmän palan itsestäni pois. Se on vapauttanut minut. Tuntuu, että on tullut aika lunastaa potentiaalini. En enää pelkää epäonnistumisia, ne ovat vain merkki siitä, että venyttää rajojaan. Haluan näyttää kaikille: tytöille jotka eivät halunneet olla kavereitani ja pojille, jotka eivät halunneet seurustella kanssani. Tiedän, että on lapsellista ajatella ensinnäkin joitakin ikäviä menneisyyden ihmisiä ja toisekseen elämää minään näyttämönä tai kilpailuna. Siitä huolimatta otan tämän raivokkaan hetken ja iloitsen, sillä olen päättänyt kääntää heikkouteni vahvuuksikseni: kehitän itseäni, koska en osaa vain olla. Rakastan palavasti, koska en osaa olla vailla hurjia tunteita. Annan kaikkeni tälle kaupungille, koska en osaa lähteä täältä. Annan sydämeni niille joihin luotan, sillä luottamukseni muihin on mennyt.

Kylpy

Irrotan tulpan ammeen pohjasta, kylpyvesi alkaa pyörteillen imeytyä kohti ammottavaa aukkoa. Jään itse makaamaan ammeen pohjalle. Ihoa kihelmöi hyvällä tavalla vedenpinnan laskiessa vähä vähältä, koko kehoni aistii paikkaa vaihtavan pintajännitteen. Lopulta makaan tyhjässä ammeessa kylpyvaahdon riekaleita siellä täällä ylläni. Alan vähitellen viilentyä miellyttävästi, olen varmasti ravunpunainen. Ammeen pohja ja reunat ovat keränneet kylpyveden kuumuutta itseensä ja hohkavat vielä lämpöä, painaudun niitä vasten. Tunnen outoa tyydytystä siitä, miten erikoiselta tämä varmasti näyttää. Ymmärrän nousta seisomaan ja käynnistää suihkun ennen kuin viileneminen kääntyy epämukavan puolelle, tunnen ajoituksestani ylpeyttä.

Osaan arvostaa tämän kaltaisia hetkiä, koska aina ne eivät ole olleet saatavilla. Ahdistuneena on vaikeaa olla hetkessä läsnä ja keskittyä. Terapiaistunnoissani aloin keskustelujen ohella tekemään meditaatioharjoituksia, joissa tarkoituksena oli istua paikallaan rauhassa silmät kiinni. Aluksi kaikki siinä oli vastenmielistä: käsien lepuuttaminen kehon sivuilla, jalkojen laskeminen vierekkäin normaaliin istuma-asentoon. Tunsin miten kiihtynyt kehoni oli, sydän hakkasi. Vihasin kehoani, tuntui kuvottavalta, että siinä se vain mötkötti. Reidet levisivät pitkin nojatuolia. Olisin halunnut vetää kädet mahan peitoksi. En halunnut terapeuttini voivan tuijotella minua niin suojattomana, joten hän aina noiden hetkien aikana istui huoneen toisella seinustalla silmät itselläänkin kiinni. 

Mielestäni ahdistus tuntuu yhdistelmältä kärsimättömyyttä ja painoa rintakehän päällä. On pakko olla aikaansaava, tuntuu että muuten hukkuu. Terapeuttini sanoi, että monesti ahdistuneisuus on eteenpäin katsovaa siinä missä masennus taaksepäin katsovaa. Mietin yhä jatkuvasti tulevaa, mutta aiemmin se oli maanista ja tuskaista: Miten työllistyn valmistuttuani? Mitä jos en ikinä valmistu? Onko shampoo lopussa, pitääkö sitä ostaa lisää? Kun ahdistus alkoi hellittää, oli siitä jopa hieman vaikea päästää irti, koska sen ansiosta olin saanut niin paljon aikaan. Koti-iltojen hinta on se, että ne ovat vain koti-iltoja. 

En tee enää rauhoittumisharjoituksia, vaikka kehityinkin niissä ihan hyväksi. Ne eivät tunnu luontevilta. Pidän kuitenkin huolen, että arjessani on hetkiä, jolloin en tuki päätäni aistiärsykkeillä ja ehdin ajatella. Ei jokainen kylpyhetki tai kävelylenkki onnistu tyhjentämään mieltäni, mutta aina välillä sitä tapahtuu. Siitä tulee hyvä mieli.

Kaiho

Olin vielä tovi sitten Lapissa lomalla. Eräänä iltana kävellessämme ravintolaan katselin taivaalle. Pohjoisessa tähdet ovat niin kauniita, en koskaan näe niitä kaupungissa. Ilta oli kuitenkin nuori eikä taivas vielä juurikaan pimentynyt. Tätä uhmaten ylhäällä seisoi aloillaan yksi sinnikäs valopilkku, jokin planeetta varmaankin, niin kirkas ja yksinäinen se oli. Vaaleansinisen ja oranssin sävyillä liukuvärjätty horisontti ja tuo pieni loistava taivaankappale, sydämeni muljahti ja vesi kohosi silmiin. Kipeä kaihontunne, joka ei kohdistunut mihinkään ja samalla kaikkeen.

Tunne-elämäni on pitelemätöntä. Mielialat lainehtivat laidasta toiseen ja ovat harvemmin neutraalin puolella. Yhden ratikkamatkan aikana tunnen helposti vuorotellen räjähtävää iloa, korventavaa häpeää sekä viiltävää ikävää jotakuta kohtaan. Varttuessani pidin tätä taipumusta huonona, sillä kaikki perheenjäseneni ovat olemukseltaan hyvin tasaisia. He eivät moista vuoristorataa ymmärtäneet, vaikka olisivatkin halunneet. Nykyään ajattelen, että tapani olla on toki toisinaan itselleni väsyttävä, mutta ennen kaikkea se antaa paljon. Suhtautumisessani käänteentekevä hetki oli, kun juttelin erään tunnemaailmaltaan samankaltaisen ystäväni kanssa. Hän sanoi olevansa ylpeä siitä, miten hyvä kyky hänellä on iloita riehakkaasti. Se on minullekin totta, enkä enää haaveile kädenlämpöisestä suhteesta elämään.

Ala-asteella kyynelet kihosivat silmiini aina koulun aamunavausten kristillisten laulujen aikana. Muisto huvittaa ja hellyyttää aikuista minua, nuo liikutuksen hetket loisteputkivalojen tympeässä kirkkaudessa koripallokorien ja puolapuiden kehystämänä. Olen toki ihan samanlainen vieläkin. Olen pakahtua kävellessäni eri kaupunginosien läpi, joissa olen saanut kokea riipiviä, kauniita ja erityisiä hetkiä. Helsinki on kaupunkina antanut minulle kaiken ja olen loputtoman kiitollinen elämästäni täällä. Sydämeni on vuotanut niin moneen paikkaan, että ihmettelen, miten siitä on mitään enää jäljellä. Sieluni on läkähtynyt, mutten voi antaa sen olla, en voi olla hakematta uutta haastetta ja voimakasta tunnetta. Kaihoan mennyttä ja tulevaa niin, että täytyy erikseen muistaa pitää kiinni tästä hetkestä. Istun kesken lenkkini Mustikkamaan kylmälle kalliolle ja katson kaupungin siluettia. Pala kurkussa tuntuu hyvältä, se muistuttaa siitä, miten elämä on vasta alussa.