Peruskoulussa minua ärsytti tyttöryhmä, joita kutsuin vihkotytöiksi. Heitä yhdisti kaunis käsiala ja geelikynillä sekä viivaimella tehdyt otsikoiden alleviivaukset. Kaikista ällistyttävintä oli, että vaikka koulusta sai vihkoja ilmaiseksi, nämä kävivät erikseen ostamassa kauniimpia vihkoja koulua varten. Olin ehdottomasti päättänyt olla moisen yläpuolella, mutta silti sydäntäni pisti pieni alemmuudentunto aina, kun sivusilmällä näin tällaisen vihkotyöskentelyn mestariteoksen.
Vihkotytöt saivat minut myös pohtimaan vihkotyöskentelyä laajemmin: mitä jos sisältö on priimaa, ei kai se jää opettajalta huomaamatta, jos tekstin ulkoasu on ruma?
Nykyään ostan kauniita vihkoja. Olen tehnyt sovinnon kauniiden vihkojen kanssa. Mikään vihkotyttö en silti todellakaan ole.
Ajatuksia riittämättömyydestä 